Tämän luukun aihe liittyy pääasiassa muistoihin joita minulla on otsikon mainitsemista illoista. Ala-asteen loppu aikoina tavattiin käydä entisen kaverini kanssa lenkeillä talvi-iltaisin, koirat mukana. Minulla Iines ja hänellä oma lapinkoiransa. Yleensä vain kävelimme ja puhuimme kaikista asioista mitä vain ikinä keksimme, niin vakavia kuin vähän hassumpiakin. Ihastuksista, vaatteista yms tämmöistä perus vitos-kutos luokkalaisten juttuja (tai ainakin meille ne oli perus). Joskus toki vaanittiin yhtä tyyppiä sen kodin lähellä, vaikkei ihan pihalle asti kehdattu mennä. Varmaan puoli tuntia odotettiin josko se sattuisi tulemaan ulos. Ei tullut.
Joskus ne lenkit saattoivat venyä pitkiksi, yli pari tuntisiksikin. Saatettiin kiertää yli viiden kilometrin lenkki pimeällä, talvella, monen kymmenen asteen pakkasessa. Välillä kannoin Iinestä, koska tuon tassut palelivat. Mutta kyllä meiltäkin jäätyi nenät ja reidet aika lailla. Nykyään en uskaltaisi lähteä katulamputtomalle, monta kilometriä pitkälle tielle ainakaan yksin, kaverin kanssa tilanne voisi olla ehkä toinen.
Uskon että näiden kokemusten kautta kylmistä ja pimeistä pakkasilloista on tullut minulle kivoja asioita. Lisäksi pakkasella näkyvät yleensä tähdet ja mahdollinen kuu. Nykyäänkin siis rakastan kävellä kavrin luo tai muualle iltaisin pakkasella vaikka jäädynkin palikaksi ja pimeällä voi olla vaarallista. Jotenkin silloin tulee olo että olet yksin tässä maailmankaikkeudessa ja se on tavallaan aika kivaa ja rauhoittavaa. Saa taas miettiä rauhassa omiaan ja jos kuulokkeista soi vielä joku hyvä kappale niin aika bueno. Tosin on välillä myös ihan kiva kulkea pimeässä ilman musiikkia.
Lenkkiseuraa olen jäänyt vähän kaipaamaan, kun kukaan lähellä asuva ystävä ei omista koiraa, mutta kuten aiemmin olen maininnut, Iines on kyllä hyvää seuraa ihmisen puutteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti