Elikkä ajattelin kertoilla vähän tarkemmin näistä hartsipaloista jotka hyllyssäni asustaa ja ensimmäisenä vuorossa on tietysti omahyväinen ja kiero esikoiseni Kharon.
Hmm.. en edes tiedä mistä aloittaa tämän herran suhteen. Aloitetaan vaikka siitä että hän on kuollut, kuoli noin parikymppisenä ihan tavallisena ihmisenä, mutta kuolinsyy ei ole selvillä.Khaorn oli jo eläessään oman etunsa tavoittelija, oikukas ja sadistinen ihminen ja Helvettiinhän tuo sitten pääsi tekojensa seurauksena. Edes siellä tyyppi ei osannut katua tekojaan, vaan oli yhtä ylimielinen ilkimys kuten ennenkin. Selittämättömien mutkien kautta, Khaorn pääsi Manalan lautturiksi, kuljettamaan kuolleita sieluja joen toiselta puolelta Manalaan. Mutta koska herra on paskiainen, ei työ kiinnostanut alkuunkaan eikä Khaorn sitä mielellään tee. Työpäivät on yksitoikkoisia, kuolleet sielut tylsiä, ei saa palkkaa, työnantajat perseestä, kuka siitä nyt nauttisi? Mutta erääseen Manalan prinssiin tämä pahanilkinen otus iski silmänsä, eikä prinssikään näyttänyt panevan sitä pahakseen. Näiden välille kehittyi monimutkainen suhde, jota ei aina välillä pysty käsittämään, mutta kai sadisti ja masokisti sopivat hyvin yhteen, kuin luodut toisilleen, eikö vain?
Kharon pitää myös ihmisten hyväksikäytöstä (hyväksikäytön muoto on ihan sama) sekä ihmisten tappamisesta. Näitä herra harrasti jo eläessään. Mutta Manalasta karattuaan ja makeaa elämää hetken vietettyään, Kharoniin suhteessa oleva prinssi ilmaantui myöskin maan päälle, tartoituksenaan noutaa karkuri takaisin. Saa nähdä pääsevätkö he koskaan täältä enää takaisin omaan maailmaansa.
(ja eiköhän tuosta sepustuksesta selvinnyt myös Kharonin perusluonne)
~Tähän alkuun ilmoitan tietäväni että luukut tulee myöhässä. Ja jos joku osasi laskea yhteen yksi + yksi niin tajuaa minun olevan nyt täällä länsi-suomessa, joten en koneelle joka päivä pääse. Siksi viivästykset.~
Mutta mennään aiheeseen. En tiedä olenko maininnut täällä blogissa aikaisemmin sitä, että en ole aina ollut kiinnostunut mangasta, animesta ynnä muusta. Olin ennen aika tavallinen pulliainen, joka suorastaan oudoksui niitä jotka lukivat mangaa. En nähnyt asiassa minkäänlaista järkeä, kuka nyt lukisi jotain väärinpäin kläännettyä sarjakuvaa? Tai katsoisi videoita isosilmäisistä tytöistä? Kaikki oli mielestäni niin järjen vastaista kuin vain olla voi. Ja nyt kun entisiä ajatuksiani muistelen tunnen suurta häpeää itseäni kohtaan, matkustaisin mielelläni ajassa taaksepäin ja löisin itseäni jollakin takaraivoon.
Mutta näin siis oli, en pitänyt siitä enkä aikonut siihen millään muotoa tutustuakaan.
Toisin kuitenkin taisi käydä. Enwie sai nimittäin minut lainaamaan Naruton ensimmäisen osan kun kitisin tuolle, ettei minulla ole mitään luettavaa. Enkä oikeastaan tiedä miksi otin sen, kai olin kuitenkin jossain sisimmässäni vähän utelias. Lukeminenkaan ei loppujen lopuksi ollut vaikeaa ja opin sen nopeasti. Eikä siinä sitten kai sen kummempia juonenkäänteitä ollut, siitä kaikki lähti. Alkoi kasvaa kuin lumipallo. Mukaan lakoi tulla uusia sarjoja, uskaltauduin katsomaan animea, uskaltauduin keskustelufoorumeille. Lopulta pääsin ensimmäiseen coniini ja tein kaapeista löytyvistä tarvikkeista kämäisen Sasuken puvun (jota en itse tapahtumassa luojan kiitos käyttänyt) Ja nyt kun ajattelen, olen erittäin tyytyväinen etten vastustellut uteliaisuuttani, nimittäin tämä harrastus on antanut paljon uusia ystäviä ja kokemuksia, joita en ehkä olisi muuten saanut. Onhan tässä tietysti varjopuolet kuten rahan meno ja tappelut äidin kanssa, mutta pääosin löydän otakuudesta vain hyviä seikkoja.
Puhutaanpa tänään minun hermojani aina välillä hyvin syvästi rieponeesta asiata, nimittäin pianon soittaminen. Alointin soittamisen yhdeksän vuotta sitten, soitettuani ensin puoli vuotta huilua ja todettuani että se ei ole minun juttuni. Jotenka siirryin pianoon kun sieltä paikka vapautui. Aluksi olin aivan innoissani ja esittelin taitojani kaikille ketkä vain jaksoivat kuunnella, vaikkeivat ne kummoisia taitoja olleetkaan. Ensimmäisistä vuosista muistan vain sen että vihasin suunnattomasti yhtä kappaletta jonka nimi oli Kissankelloja tai jotain sen suuntaista. En millään oppinut sitä ja se ärsytti. Lisäksi se oli nuottikirjassa numerolla 25 joka on yksi suosikki numeroni. Keskivaiheen vuosista minulla ei jostain syystä ole kuin hämäriä välähdyksiä. Myös ensimmäisestä pianotutkinnostani en muista muuta kuin sen kuolettavan jännityksen, en muista mitä soitin tai miten soitin. Sen muistan myös että E-molli meni ihan perseelleen.
Toisesta pianotutkinnostani -josta olen ragettanut myös täällä- muistan tietysti enemmän, tapahtuihan se vasta tänä keväänä. Siinä primavista meni totaalisen pieleen ja asteikot onnistuivat ja pääsin kaikesta kauhusta huolimatta läpi. Tämä syksy alkoikin sen tasosuoritus uurastamisen jälkeen nihkeästi ja sain usein kuulla kunniani, kuten jotktu ovat saattaneet lukea. Loppua kohti onneksi helpotti, mutta saatoin panostaakin enemmän kuin alkusyksystä. Ja muutama postaus sitten kerroinkin viimeisestä pianotunnistani ehkä koskaan. Tänään kuitenkin sain huomata ensimmäistä kertaa että taidan sittenkin kaivata soittamista edes jossain määrin. Niinpä yritän harjoitella aina välillä, etteivät käteni unohtaisi miten soitetaan.
Silloin kun soittaminen onnistuu, siinä on jotain hypnoottista joka vie mukanaan. Onnistuneen kappaleen jälkeen mieleni tekisi soittaa se uudestaan, ja taas ja taas. Kun kaikki tärkeät osat ovat kohdallaan, se kuulostaa aivan mielettömän hyvältä, varsinkin jos siihen eläytyy. Tahtoisin kovasti nähdä itseni jonkun muun silmin silloin kun soitan, siitä voisi olla myös apua soiton parantamisessa. Ja erityisesti tahtoisin nähdä käteni jonkun muun silmin, sillä Enwie sanoo usein että niitä on kiva seurata kun soitan. Sen olen huomanut ettei vihaisena tai kierroksilla käyvänä kannata soittaa, minulta se ei ainakaan onnistu. Saatan vain alkaa paiskoa tavaroita jos kaikki ei heti suju, mutta parhaimmalla tuulella ollessani kestän virheet ja jaksan nauttia itse soittamisesta sekä siitä syntyvästä musiikista.
Pianon soittaminen on opettanut minulle paljon, avannut uusia mahdollisuuksia ja antanut kokemuksia. Siksi taidankin rakastaa sitä yhä, vaikken loista aivan kirkkaasti taidoillani ja vaikka soittaminen saa minut välillä raivon partaalle.
Tämä on varmaan yksi ultimate lemppari asia elämässäni.Lisäksi tämä aihe on tänään otollinen, kun kävin kirjastossa ja lainailin upeita opuksia. Nytkin tahtoisin vain lukea, mutta pitää käydä koneella 8D Rakastan lukemista tosi paljon, ihan siitä asti kun opin lukemaan olen sitä rakastanut. Lainailin ykkösellä ja kakkosella tasolleni sopivia, helppolukuisia ja lyhyitä kirjoja joissa oli myös kuvia. Sitten aloin siirtyä haastavmpiin opuksiin. Parhainpina lukukausina saattoi mennä kirja tai ainakin yli puolet kirjaa päivässä/illassa jos aikaa oli. Nykyisin se on vähän vähentynyt, kun kaikki muu tuntuu vievän aikaani ja olen lisäksi jotenkin huono kokeilemaan uusia kirjoja. Luen niitä samoja kirjasarjoja ja yksittäisiä kappaleita aina uudestaan ja uudestaan. Silti huomaan kaipaavani aina kirjaa josta voisin lukaista sivun tai pari eteenpäin, varsinkin iltaisin ennen nukkumaan menoa. Nukahdan paremmin kun luen hieman.
Tänään tuli taas huomattua miten hypenä pystyn olemaan jostain kirjasta. Erään sarjan päätösosan löytäessäni melkein tanssin lainaustiskille ja sitten odotin malttamattomana, että pääsin kotiin lukemaan, joskin luin jo kahvilassa 60 sivua, kun en malttanut odottaa. Ja lukiessani -varsinkin hyvää/söpöä/jännittävää- kirjaa saatan liikehtiä paikallani ja päästellä outoja ääniä. Voin myös heiluttaa käsiäni tai jalkojani tai ravistella päätäni. En malta aina odottaa mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Olen muistaakseni tainnut pari kertaa itkeä kirjan takia.
Varmaan ehdoton lempparini kirjoista on Uma Karman kirjoittama Kaiken se kestää. Satuin löytämään sen viime kesänä aivan sattumalta kun pyörin kirjastossa. Olen lukenut sen noin neljä kertaa (aloitan nyt viidettä kierrosta) ja silti jaksan aina yllättyä ja rakastua siihen uudestaan. Tosin minulla on pienenä pahana tapana selata kirjasta vain lemppari kohtani >///>'
Kirjasarjoista suosikkejani ovat tämä klassikko, Harry Potter jonka omistan itsekin. Lempi kirjani siitä ovat Azkabanin vanki ja Kuoleman varjelukset. Sitten on Nälkäpeli jonka Enwie melkein pakotti minut lukemaan, hyvä vain että pakotti. Senkin toista osaa, Vihan liekkejä olen taas aloittamassa uudestaan. Eräs ihanimmista suosikeistani on Darren Shan niminen kauhu/jännitys kirjasarja. Siitä eivät juonenkäänteet helposti lopu eikä ratkaisukaan paljastu helposti, sitä pihdataan aina viimeiseen osaan saakka, silti sarja ei ole mielestäni pitkästyttävä.
Ala-asteella luin monesti läpi Koirahullun päiväkirja nimisen kirjasarjan. Tuossa ihan äskettäin totesin että olen tainnut kasvaa siitä ohi, paitsi sen kolmesta hieman erillisestä osasta, jotka kertovat eräästä sivuhenkilöstä. Lisäksi mieleeni on kovin punkkari tyttö Sarasta kertova sarja, jossa on kolme osaa. Sen hieman vittuilevat ja tiukat vitsit jaksavat naurattaa. Lisäksi pidän kovasti enoltani saamasta kirjasta Amsterdam, Anne. F ja Minä. Senkin olen lukenut monesti.
On toki myös monia muita hyviä kirjoja ja kirjasarjoja joita olen lukenut, mutta tässä varmaan isoimmat suosikkini.
Lukeminen kannattaa aina, joten muistakaa lapsoset lukea kirjoja ♥
Tämän luukun aihe liittyy pääasiassa muistoihin joita minulla on otsikon mainitsemista illoista. Ala-asteen loppu aikoina tavattiin käydä entisen kaverini kanssa lenkeillä talvi-iltaisin, koirat mukana. Minulla Iines ja hänellä oma lapinkoiransa. Yleensä vain kävelimme ja puhuimme kaikista asioista mitä vain ikinä keksimme, niin vakavia kuin vähän hassumpiakin. Ihastuksista, vaatteista yms tämmöistä perus vitos-kutos luokkalaisten juttuja (tai ainakin meille ne oli perus). Joskus toki vaanittiin yhtä tyyppiä sen kodin lähellä, vaikkei ihan pihalle asti kehdattu mennä. Varmaan puoli tuntia odotettiin josko se sattuisi tulemaan ulos. Ei tullut.
Joskus ne lenkit saattoivat venyä pitkiksi, yli pari tuntisiksikin. Saatettiin kiertää yli viiden kilometrin lenkki pimeällä, talvella, monen kymmenen asteen pakkasessa. Välillä kannoin Iinestä, koska tuon tassut palelivat. Mutta kyllä meiltäkin jäätyi nenät ja reidet aika lailla. Nykyään en uskaltaisi lähteä katulamputtomalle, monta kilometriä pitkälle tielle ainakaan yksin, kaverin kanssa tilanne voisi olla ehkä toinen.
Uskon että näiden kokemusten kautta kylmistä ja pimeistä pakkasilloista on tullut minulle kivoja asioita. Lisäksi pakkasella näkyvät yleensä tähdet ja mahdollinen kuu. Nykyäänkin siis rakastan kävellä kavrin luo tai muualle iltaisin pakkasella vaikka jäädynkin palikaksi ja pimeällä voi olla vaarallista. Jotenkin silloin tulee olo että olet yksin tässä maailmankaikkeudessa ja se on tavallaan aika kivaa ja rauhoittavaa. Saa taas miettiä rauhassa omiaan ja jos kuulokkeista soi vielä joku hyvä kappale niin aika bueno. Tosin on välillä myös ihan kiva kulkea pimeässä ilman musiikkia.
Lenkkiseuraa olen jäänyt vähän kaipaamaan, kun kukaan lähellä asuva ystävä ei omista koiraa, mutta kuten aiemmin olen maininnut, Iines on kyllä hyvää seuraa ihmisen puutteessa.
Tämän päivän aiheena on siis aikas laaja musiikkimakuni. Jotain osviittaa siihen saa jos joku on jaksanut kuunnella näitä merkintöjen lopussa esiintyviä kappaleita. Tähänkin tulee varmasti paljon videon pätkiä vähän tyyleittäin lajiteltuna.
Musiikkia tulee kuunneltua joka päivä enempi tai sitten vähän vähemmän. Jos ei päivällä koulumatkoilla tms niin sitten illalla koneella ja silloin tällöin myös ihan mankasta, kun nyt olen onnistunut herättelemään tätä levy innostusta. Suurin osa musiikista on siis kännykässäni (vaikka ämppärinkin omistan) sillä puhelin on paljon helpompi pitää mukana ja muistaa ottaa mukaan kuin joku erillinen laite + puhelimella voi tehdä paljon muutakin kuten kaikki varmasti tietää.
Mutta puhutaanpa itse musiikista. Riippuu paljolti mielentilasta mitä kuuntelen, annan siis muutaman esimerkin:
Jos olen surullinen, PMMP on aika vakituista musiikkia siihen mielentilaan:
Jos taasen olen vihainen jollekin, esim. maailmalle kuuntelen usein tämän tyylistä:
Kun on iloinen, onnistunut tai muuten vain hyper fiilis ja haluan nostaa kierroksia, Nightcore, Vocaloidin iloiset kappaleet ja muutenkin pop tyylinen musiikki on mieluisaa silloin:
Maailman omistaja oloon ja muutenkin itsetuntoni kohentamiseen ja kiillottamiseen on tyyli jokseenkin tämmöinen:
Välillä tietysti kuuntelen myös klassista sekä pianocovereita tai capella sovituksia, myös eri sarjojen openingit ja endingit ovat erittäin kuunneltavaa musiikki, enimmäkseen niitä kuuntelen lyhyinä versioina, mutta nykyään myös full versiot ovat nousseet enemmän huipulle. Pakko tähänkin pistää pari suosikkia:
Musiikkia on siis laidasta laitaan, raskaammasta musiikista räppiin sekä kevyeen poppiin, klassiseen ja siitä sarjojen tunnareihin ja vocaloideihin. Kuuntelen siis enimmäkseen nopea tempoista musiikkia, rauhalliset kappaleet jaksavat harvoin innostaa (paitsi jos olen surullinen) Minulle ei ole niinkään tärkeää mitä kappaleessa lauletaan (on myös poikkeuksia) vaan tärkeintä on se rytmi, sen pitää temmata mukaansa, sen aikana pitää pystyä haaveilemaan, pitää pystyä tempautumaan milloin minkäkinlaisiin kuvitelmiin. Pitää olla iskua, asennetta, terää. Se on minulle hyvässä musiikissa tärkeää.
Esipuhe:
Aihe tähän kalenteriin on aika sekalainen, mutta kaikki sen luukut liittyvät ainakin jollain tavalla minuun ja minun elämääni (ylläri) Luvassa on siis esim. esineita jotka on minulle tarkeitä, jotain minusta itsestä (vaatteita jne) ja ehkä jotain sielunmaiseman palasiakin. Laatu voi olla aikas jäätävä, koska en ole tämmöisiä ennen pitänyt + on kamalan vaikea keksiä/kertoa itsestään jotain juttuja. Mutta toivottavasti edes jotenkin nautitte, vaikka sitten hampaat irvessä. Tai sitten ei tarvitse nauttia ollenkaan.
(Ja koitan siis laittaa aina uutena päivänä uuden luukun, mutta poikkeuksia luultavasti tulee, sillä olen tetissä eri kaupungissa, enkä joka päivä saata päästä koneelle.)
______________
Mutta joo, aloittakaamme tämä paska minulle tärkeästä elikosta joka meillä asustaa.
Hän on siis Iines ja tainnut pari kertaa täälläkin esiintyä,
narttu, kuten voitte nimestä päätellä ja rodultaan beagle.
Ikää on jotain 5-6 vuotta, en ole ihan varma kumpi.
Sain Iinesksen syntymäpäivälahjaksi kun täytin kymmenen, tosin hän kotiutui meille muutama viikko ennen virallista syntymäpäivääni, mutta se on pikkuvika. Hän on rodultaan metsästykseen suuntautunut rotu, mutta lähinnä tuo on meillä kotikoirana löhöillyt. Tokihan se jaksaa juosta jos metsään pääsee ja välillä on ollut jänisajoa sun muuta, mutta mitään ei ole saatu ammutuksi. Ja kova on myös karkailemaan metsässä ja välillä ihan kotipihassakin. Monesti olen saanut olla sydän kurkussa kun koira juoksennellut talomme vieressä olevalla vilkkaalla autotiellä, eikä ole taas kuulo tai ymmärrys pelannut kun olen sitä kurkku suorana karjunut takaisin. Mutta sanoisinko että tämä koira on perkeleen onnekas kun ei ole vielä itseään tapattamaan onnistunut niillä tempauksillaan.
Iineksen varmaan kaksi joka päivän ykkösjuttua ovat nukkuminen ja herkut. Koira varmasti nukkuu yli 20 tuntia vuorokaudessa, paitsi tietysti silloin jos joku syö jotain. Silloin se istuu vieressä silmät lautasiksi levinneinä ja yrittää antaa itsestään sen kuvan ettei hän ole koskaan ruokaa saanut. Lisäksi toinen ärsyttävä tapa on se, että jos joku puhuu puhelimessa, saattaa hän ruveta haukkumaan kun ei mukamas saa tarpeeksi huomiota. Huomio on myös yksi asia jota Iines rakastaa, varsinkin jos sitä saa vierailta. Hyvä neuvo: Jos tulet meille, älä erehdy rapsuttamaan koiraa, nimittäin sitten se ei jätä sinua rauhaan.
Kaiken lisäksi Iineksestä lähtee välillä ihan tolkuttomasti pientä valkoista karvaa, joka ei irtoa vaatteista helpolla ja kun minunkin vaatteitteni perusväri on musta, niin valkeat karvat oikein korostuvat siitä.
Onhan tässä koirassa hyviäkin puolia. Se on tosi lämmin ja auttaa hyvin kylmiin jalkoihin tai lämmittää kylkeä päiväunien aikana, jos nukutaan samassa sängyssä. Iines on myös helvetin ovela ja on kusettanut meidän pentukoiria monesti ja yrittää se kovasti meitäkin huijata, mutta onneksi olen ainakin tällä hetkellä sitä viisaampi. Iines myös oppii hyvin jos palkinto on mieluisa ja esittelee temppujaan herkkujen toivossa vaikkei siihen käskettäisi. Olen myös nykyisin oppinut arvostamaan Iinestä lenkkiseurana. Alkuun olin monesti turhautunut, kun halusin nuorempana että koira kulkee heti nätisti vierellä. Tämä oli tietysti aika paljon vaadittu ajokoiralta, joka luontaisesti kulkee kuono maassa. Nykyään minulle on ihan sama onko koira nyt ihan vieressä vai pari metriä edellä, kunhan ei aiheuta ongelmia. Pidämme kummatkin myöhään illalla (mahdollisesti pimeällä) tehdyistä kävelyistä jossa saamme kummatkin jolkotella rauhassa, Iines saa nuuskia rauhassa ja minä saan mietiskellä. Vain silloin, kun olen itse kuntoilu tarkoituksessa lenkillä, kiinnitän tarkemmin huomiota siihen että koira kulkee vieressä ja nykyisin Iines osaa senkin.
Kaikin puolin tämä läski päärynä-hylje-koira on minulle tosi tärkeä ja hyvä ystävä, josta riittäisi kyllä tarinoita kerrottavaksi.
